Kaksi suomirockin unohdettua klassikkoa

Seuraavassa artikkelissa esittelemme sellaisia suomalaisia rock-levytyksiä, jotka ilmiselvistä ansioistaan huolimatta eivät saaneet omana aikanaan – tai välttämättä sen jälkeenkään – ansaitsemaansa huomiota. Ehkä kyse oli siitä, että levytys jäi jonkun samaan aikaan julkaistun menestysalbumin varjoon, tai sitten kyse oli siitä, että levytyksen tehnyt artisti oli niin paljon edellä aikaansa, että aikalaiset eivät sitä vielä osanneet arvostaa. Lopullista totuutta emme voi saada koskaan haltuumme, joten unohtakaamme sen metsästys, ja keskittykäämme näihin mestariteoksiin, jotka syystä tai toisesta jäivät ostavalta yleisöltä huomaamatta.

Ratsia – Jäljet (Johanna kustannus 1982)

Pihtiputaalta ponnistanut, Jyri Honkavaaran luotsaama Ratsia tunnettiin 1970-luvun lopulla ja 1980-luvun alussa maamme ehkä lahjakkaimpana ja energisimpänä punk-yhtyeenä, jonka hiljalleen tapahtuvaa luisumista kohti kevyempiä uuden aallon sävyjä ei varsinkaan punk-puritaanien keskuudessa katsottu hyvällä. Vuonna 1980 julkaistu kakkosalbumi ”Elämän syke” oli kuitenkin vielä selvästi luokiteltavissa punk -kategoriaan, mutta toisin oli yhtyeen kolmannen levyn laita.

Siinä missä Ratsian aiemman levytykset olivat selkeästi brittiläisten ensimmäisen aallon punk-yhtyeiden (The Damned, The Saints, The Clash jne…) inspiroimia, haki yhtye vaikutteensa kolmanteen albumiinsa aivan toisenlaisilta yhtyeiltä. ”Jäljet” -levyllä kuuluu selvästi niin Spandau Balletin kaltaisten uusromantikkojen, Bauhausin kaltaisten goottirokkareiden kuin Talking Heads:in kaltaisten funkilla flirttailevien post-punk -yhtyeidenkin vaikutus.

Tuloksena oli jotakin, jota silloinen yleisö ei osannut arvostaa, mutta jota jälkiviisas – yhtään minkäänlaisilla korvilla varustettu – kuuntelija ei voi olla laskematta maamme harvojen suomenkielisten post-punk -klassikoiden joukkoon. Ratsian muun muassa syntetisaattorin soittajalla laajentunut kokoonpano onnistui muovaamaan ”Jäljet”-albumille aiempien levyjen raa’asta energiasta jotakin tunnelmallista, synkkää ja kaunista.

Äärettömän lahjakas, ja aivan liian varhain joukostamme poistunut Jyri Honkavaara tulkitsee dramaattisia tekstejään melankolisten, toisinaan synkiksikin äityvien taustojen päälle kuin olisi jatkuvasti ikään kuin vereslihalla. Mikään ei silti tunnu kornilta tai teeskennellyltä, vaan kuulijalla on täysi syy olettaa, että Honkavaara laulaa juuri siitä, mitä hänellä silloisella hetkellä sydämellään on, eikä mistään muusta.

Mana Mana – Totuus Palaa (Gaga Goodies 1990)

Saattaa olla, että osoitteesta Partyking.fi saa tilattua kaiken sellaisen, joilla hyvät juhlat pidetään käynnissä. Mutta mistä saisi sellaisen tuotteen, jolla juhlat saisi kätevästi lopetettua? Ongelmaasi on olemassa ratkaisu, ja se löytyy lähimmästä hyvinvarustellusta levykaupasta. Joensuulaisen Mana Mana -yhtyeen ainoaksi jäänyt (en laske tähän mukaan postuumisti äänitettyä ”Murheen laakso” -albumia) pitkäsoitto ”Totuus Palaa” on levytys, jota kuunnellessa kenenkään ei tee mieli hetkuttaa lantiotaan ja julistaa elossa olemisen ihanuutta.

Raskaat – omana aikanaan ennenkuulumattomat – kitaravallit toistavat lohduttomia nuotteja, joiden päälle traagisesti ennen aikojaan edesmennyt Jouni Mömmö laulaa – tai liki lausuu – lohduttomia tekstejä, joista huokuva alakulo ja eräänlainen voimattomuus elämän esteiden edessä on jotakin, jonka väistämätöntä syöksyä kohti murheen alhoa eivät pysty pysäyttämään edes kitaravelho Otra Romppasen jumalaiset liidit. Romppasen kitarointi on kuitenkin jotakin, mikä viimeistään erottaa Mana Manan muista suomalaisista tai oikeastaan minkään maalaisista yhtyeistä.

Kymmenet toistensa päälle pinotut kitararaidat punoutuvat sinne tänne kuin hämähäkinseitit, mutta kaaoksen sijaan kitararaidoista, joista jokainen on ikään kuin oma soolonsa, muodostuukin lähestulkoon eheä kokonaisuus, jossa jokainen erisuuntaan kurkottava ujellus on perusteltu. Romppasen kitarat luovat ikään kuin raamit sille maailmalle, jolle Jouni Mömmö antaa tulkinnallaan ja teksteillään sisällön.